7/10 Punkaharjulla mäntyjen ja metsän syleilyssä

Tässä vaiheessa suurta seikkailuamme on jo pientä matkaväsymystä huomattavissa ja Punkaharjulla tulikin ehkä eniten vain levättyä ja kerättyä taas voimia. Nyt matkamme on jo päässyt niin etelään että illat ja yöt ovat jo pimeitä. Uutta ja jännittävää sekin taas, kun on ehtinyt jo tottua siihen että yölläkin on vielä valoisaa. Matkakilometrejä on tullut jo lähemmäs 3000 ja vielä on jonkin verran jäljellä. Punkaharjun maisemissa meitä vahvisti Jenna Broas, joka tuurasi Karoliinaa. Esityspaikka löytyikin aika nopeasti valtavien mäntyjen alta pehmeillä mustikkamättäillä. Loppuunmyydyssä esityksessä oli paljon tuttuja ja myös äänisuunnittelijamme Eero oli paikalla. Juuri ennen esityksen alkua saimme myös lisävahvistusta auringosta joka näyttäytyi meille pilvien lomasta tuoden kontrastia ja draamaa valosuunnitteluun.
Cameran läpi tuleva kuva on surrealistinen ja abstrakti kuva maailmasta. Kuitenkin ollen samalla täysin totta ja aidompaa kuin mikään muu näkemämme (liikkuva) kuva. Kuva voi samaan aikaan olla tuttu ja turvallinen, toisaalta uusi ja pelottavakin. Jokainen katsoja kokee asioita omasta lähtökohdastaan ja tunnistaa, kokee ja havainnoi teosta itsensä näköisenä. Esityksen jälkeen saimme taas kuulla palautetta ja totea miten erilaisia tulkintoja ja kokemuksia katsojilla lopulta jää teoksesta. Tämän, kuten monen muunkin teoksen raja ei kulje pelkässä esitystapahtumassa, vaan teoksen kesto voi jatkua paljon pidempäänkin katsojan mielessä. Ehkä jokin teoksesta alkunsa saanut miete tai tunne puhkeaa kukkaan vasta kuukausia myöhemmin. Purku sujuikin sitten isolla porukalla oikein nopeasti ja kevyesti kun apukäsiä oli enemmän, kiitos teille! Nyt onkin edessämme pitkä ajomatka Helsingin kautta aina Houtskariin, eli ruotsiksi Houtskärin asti. Sinne on vielä paljon lippuja vapaana, joten nyt kaikki halukkaat vain saaristoon matkailemaan ja esitystä katsomaan. Toivottavasti meitä sää suosii myös siellä.

Advertisements

6/10 Kolin heijastuksia silmissä

Kolilla meitä kohtasi ensimmäisenä väenpaljous, ihmisiä tapasimme varmasti yhtä paljon kuin aikaisemmissa kohteissa yhteensä. Ukko-, Akka-, ja Paha-Kolin maisemat houkuttavat varmasti monia innokkaita maiseman ystäviä Kolille. Hotellikylpylä ja helppo infrastruktuuri huipulle lisäävät myös varmasti ihmisiä. Eikä mikään ihme, maisemat Kolin huipulta olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoiset. Pääsimme myös kulkemaan huipulle kauniin Kolin läpi Ikolanaholta jossa meillä oli majoitus. Parin kilometrin kävelyn jälkeen maisemat maistuivat aivan uskomattomalta. Teimme myös muutamaan otteeseen ruokaa aivan upeissa maisemissa Paha-Kolin kohdilla. Ai että. Taas sitä ollaan pieniä keskellä maagista suurta maisemaan. Ihanaa.

Lauantain esityspaikaksi löysimme lopulta keskeltä laskettelurinnettä, jossa meillä oli hieno näköala niin metsään kuin Pielisellekin. Horisontissa näkyi myös saaria ja vastaranta. Etsimme tietenkin aina mahdollisimman autenttisia ja kauniita maisemia esitykselle, mutta käytännössä paikanvalintaan vaikuttavat myös erittäin vahvasti se että camera obscura-telttamme tarvitsee kuitenkin tasaista alustaa ja sen edessä on oltava tilaa. Tämän lisäksi maiseman täytyy avautua aina pohjoiseen päin, auringon tullessa etelästä. Tämä asettaa tietenkin jo aika kapeat raamit minkä sisällä paikkaa ruvetaan etsimään. Kolin huipulta löysimme kuitenkin myös yhden paikan joka olisi sopinut esiintymispaikaksi, mutta koko esityskaluston ja teltan kantaminen ja pystyttäminen sinne olisi ollut aivan uskomattoman suuri ponnistus joka ei olisi kyllä ilman apuja onnistunut. Kolin esitykseen meille saapui myös Johannes Paahto, tanssimaan Karoliina Kauhasen osan, joka on kaasona kesä-häissä ja sen takia pääse esiintymään Kolille tai Punkaharjulle. Mahtavaa myös että tähän teokseen on mahdollista hypätä vain mukaan ja saamme taas uusia ihmisiä joiden kanssa tehdä yhdessä. Johannes lähtikin heti esityksen jälkeen Kolin rinteille vaeltamaan, hyvää matkaa vain sinne! Pitää itsekin joskus kävellä Herajärven kierros.

Olen pohtinut tässä kiertueen aikana valon merkitystä teoksessa. Tietenkin valo mahdollistaa koko esityksen näkymisen, ja se on ehkä valon merkittävin tekijä. Mutta tämän lisäksi valon, ja tässä tapauksessa aurinko, vaikuttaa esitykseen paljon suuremmalla skaalalla. Se on entiteetti joka ei ole millään tavalla meidän kontrollissa ja tuo aina uusia suhteita ja voisi melkein sanoa että joka valossa teos syntyy aina uudestaan. Jokainen esityskerta on erilainen vaikka moni asia pysyisikin samana. Aurinko myös muovaa ympärillä olevaa maisemaa, saa puut kasvamaan, lumet sulamaan, ja joet virtaamaan. Se tuo ja mahdollistaa elämän (ja maiseman) jonka keskellä esitys on. Tämä on esitys joka ei yritä häivyttää esitystilaa ja näyttämöä, kuten yleensä on tapana, vaan syleilee sitä ja ottaa sen osaksi itseään. Tai ehkä se menee toisin päin. Maisema ottaa meidät ja esityksemme hetkeksi syleilyynsä ja pitää meistä huolta. Tänään aurinkokin pilkahti esiin, tuoden esitykseen hieman väriä. Valo paljastaa mutta samalla piilottaa, kovat varjot tuovat esitykseen väriä, pehmeät muotoa. Yhdessä kombinaatio on älyttömän monimutkainen pilvien, valon tulokulmien, heijastumien, ilmakehän, maailmankaikkeuden ja silmän välinen leikki. Se valo joka esityksen valaisee on matkannut silmäämme yli 149 597 870 700km, ja hiukkaset poukkoilleet ympäriinsä valaisten kaiken tielleen tulevan.

Tiestä puhuttaessa olemme taas tien päällä ja matkalla kohti Punkaharjua jonne suunnittelemme saapuvamme huomenna päivällä. Siellä meitä odottaa taas uudenlainen seikkailu.

5/10 Halosen ja Järnefeltin jalanjäljissä Väisälänmäellä

Väisälänmäen esityspaikaksi löysimme laitumen reunalta. Lehmiä ei laitumella vielä ollut joten tilan omistajien luvalla saimme pystyttää siihen cameramme. Paikka olikin meille mitä sopivin, Väisälänmäen vanhoilta kaskimaisemasta kun ei ei tahtonut oikein löytyä meille muuta esityspaikkaa. Laitumen reunalla ollessamme cameraan avautui iso ja tasainen kenttä jonka horisontti ja puurivistö halkaisi tyydyttävästi.

Sääennuste oli taas esityspäivänä hyvinkin vaikeasti tulkittavissa ja pohdinnan jälkeen päätimme kuitenkin olla peruuttamatta esitystä. Esityksen alkuvaiheille meille sattui kohdalle ukkoskuuro, joka kuitenkin laantui aika nopeasti. Suurin osa esityksestä tehtiinkin sitten puolipilvisessä säässä. Laaja kenttä teki kuvasta kuitenkin huomattavasti kirkkaamman kuin aikaisemmat Oulangan ja Aavasaksan esityspaikat jossa sää ja valo on ollut samankaltaista. Pääsimme myös kokemaan kuvaa aurinkoisessa säässä ja silloin kuva vasta kirkas olikin!

Ukkosmyrskyn nostattamat pilvet, jotka täpärästi meidät kuitenkin ohitti, loivat aivan uskomattoman auringonlaskun tiistai-illaksi. Näköalatornista avautuvaa järvimaisemaa ihailtaessa onkin helppo kuvitella miksi paikka on ollut taiteilijoiden suosiossa. Näkymät ovat mitä upeimmat täälläkin, ja massiivisten pilvien lomassa sitä tuntee taas itsensä niin pieneksi. Maisemassa olo luo kyllä voimakasta kunnioituksen tunnetta joka kerta. Väisälänmäellä  syntynyt Pekka Halonen ja Eero Järnefelt ovat kumpikin maalanneet teoksia näissä maisemissa. Poltettu kaski ja ihmisen muovaama maaperä luonnon keskellä innostivat silloinkin.

Portaanpään opistolta ja muutamien hyvin nukuttujen öiden ja maittavien aterioiden jälkeen matkamme jatkuu Kolille, jonne nyt olemmekin jo saapuneet. Kolin maisematkin hengästyttävät kauneudellaan, mutta sitä kirjoitan varmasti vielä lisää..

Kohti Kolia

Nyt ajellaan kohti Kolin maisemia, Väisälänmäki takana, siitä vielä lisää myöhemmin.

Pysähdyttiin äskettäin hetkeksi Nilsiässä. Tarkoitus oli käydä kirpparilla, mutta paikan päällä olikin vain suljettu ja ränsistyneenoloinen pulju. Täytyy vielä odotella uutta mahdollisuutta ostaa kasetteja mukaan automatkoille. 2200 km aikana on tullut jo muutamaan kertaan kuultua tämän hetkiset vaihtoehdot.

Käytiin kuitenkin kahvilla, pullalla ja letulla.

Ja matka jatkuu!

Ps. Taidettiin tehdä eilen kamerateltan purun nopeusennätys. Rankka vesisade tehosti hyvin toimintaa Väisälänmäellä. Toivottavasti sää olisi suotuisampi Kolilla.

4/10 Suomen toisella laidalla, Oulangan kansallispuistossa 

Sataa vettä. Tai tänään paistaa kyllä aurinko, mutta eilen ja edellispäivänä satoi. Vesisade ei meitä liiemmin haittaa mutta ensimmäisen sateisen yön jäljiltä telttaan oli ilmestynyt pieni vesi-allas. Onneksi vettä oli teltassa vain vähän, joten saimme sen kuivattua. Lauantai eli meidän esityspäivä oli myös sateinen. Päätimme kuitenkin olla peruuttamatta esitystä. Yleisössä ei ollut kuin kaksi henkilöä, mutta uskon että kumpikin piti kokemusta arvokkaana. Sen minkä nyt ainakin neljän esityspaikan jäljiltä voi sanoa on se että mahtavia ihmisiä löytyy jokapaikasta. Kohtaaminen yleisön kanssa tässä esityksessä on erilainen normaalista ja meidän ja yleisön välille syntyy jonkinlainen yhteisen kokemuksen kautta syntynyt suhde. Esityksen jälkeen olemme yleensä purkaneet teltan heti paikalla, mutta nyt päätimme jättää teltan vielä yöksi pystyyn koska sadekatos suojanaan se ei kastuisi kuitenkaan aivan niin märäksi kuin jos olisimme alkaneet ottaa telttaa alas vesisateessa. Aamuauringossa teltan purku sujuikin oikein mallikkaasti ja telttakin oli jo kuivempi. Oulangan kansallispuisto oli kyllä näin lyhyen visiitin jälkeen erittäin mielenkiintoinen kohde ja tänne on kyllä pakko joskus päästä takaisin. Ehkä silloin pääsisi myös laskemaan koskessa. Ensimmäinen kosketus Karhunkierrokseen sai minut myös suunnittelemaan koko vaelluksen toteuttamista. Työryhmästämme Pinja on kierroksen tehnyt ja sitä suuresti kehunut. Nyt matka jatkuu kohti etelää ja Väisälänmäkeä. Siellä meitä odottaa taas aivan uudenlainen maisema.

Nyt kutsuu Kuusamo

Eilen saavuimme Oulangalle, Kuusamoon. Onni suosi meitä ja saimme mökkimajoituksen leirintäalueelta, telttayöpymisen sijaan. Ei haittaa. Parhaillaan pidellään sadetta täällä kämpillä, syömisen jäljiltä. Telttailu siirtynee edelleen eteenpäin tällä reissulla.

Sopivasti onneksi tämän päivän roudaus saatiin tehtyä ennen sadesäätä. Hiostava ilma enteilee ukkosta, katsotaan miten käy. Se olisi reissun ensimmäinen kunnon sademyrsky! Minusta se olisi jopa aika ihanaa, on ollut sen verran painostava sää, että mukavasti ilma raikastuisi, vaikka cameraobscuran ja mahdollisesti kastuvien muiden kamojen kannalta se ei ehkä niin toivottavaa olisikaan.

Eilen ensimmäinen “skalttaus”reissumme venähti kolmen tunnin kävelylenkiksi upeisiin maisemiin unohtuen. Tuntuipa hyvältä vain kävellä ja kävellä, tunnustella maata jalkojen alla, katsella ympärilleen ja kulkea hiljaisuudessa. Tosin välillä oli ihan pakko päästellä ääniä suustaan ja hoilotella milloin mitäkin. Vähän kuitenkin kuumotti se karhun mahdollinen läheisyys, vaikka aika mahdottoman pieni todennäköisyys niin hienolle kohtaamiselle olikin. Pieni ja sen vuoksi myös aika houkuttava. Oikeastaan se olisi aika onnekasta. Riittävän etäisyyden päästä kylläkin. Sen verran löytyy kunnioitusta tätä jopa myyttistäkin eläintä kohtaan, että tämä saa kyllä ihan itse päättää, kuinka lähellä ihmistä haluaisikaan olla. Niin sen vuoksi vaan välillä huutelin, ilmoitin saapumisestani. Voi olla, että lähinnä huutelin kyllä tyhjille mannuille, mutta eihän sitä tiedä.

Kävelimme siis pientä osaa “Karhun kierroksesta”. Minä ja Lexa jäimme kauas jälkeen Karosta ja Pinjasta, jotka tarpoivat kovaa kyytiä reitin varrella olevalle hiekkarannalle päin. Jossain vaiheessa Lexan kanssa luovutimme ja käännyimme takaisin saavuttamatta kahta muuta. Jätettiin kuitenkin merkki maastoon, että tähän asti tultiin.

Eikä paikasta, josta käännyimme ollut kuulemma kuin muutama kilometri rannalle. Mutta eipä se mitään. Ihan sama, vaikka hyttyset inisivät korvan juurella, tänne voisin tulla uudestaan ja nähdä nyt odottamaan jääneet maisemat.

Tarkoitus ei tosiaan ollut lähteä kolmeksi tunniksi venähtäneelle iltalenkille, mutta metsä vei mennessään. Vesipullo olisi ollut kovaveto, mutta toisaalta onneksi muutama vastaantuleva puro tyynnytti suurimman janon. 

Jokatapauksessa laskeutuminen metsän tarjoamaan rauhaan ja yksinkertaisesti vain käveleminen ja sen avulla luontoon uppoaminen tuntui auttavan taas hieman ymmärtämään kuinka överi matka meillä on käynnissä. Ai että. Tuntui hyvältä.